Amelia Vaaranmaa

Adalmiinan Helmi

Metsä oli synkkä mutta Adalmiina oli vapaa. Ruohikko kutitteli paljaita sääriä, yöpaidan helma kastui märästä maasta ja ilma tuoksui seikkailulta. Milloin viimeksi hän oli hengittänyt pölytöntä, linnatonta ilmaa? Milloin viimeksi hän oli tuntenut oikean tuulen kasvoillaan? Adalmiina hengitti syvään, ja syksyn kirpeyttämä ilma pisteli keuhkoja. Ihanaa.

Pienempänä, kun kruunu vielä tuntui kevyeltä ja helmi tärkeältä, vanhemmat olivat istuttaneet Adalmiinan alas ja sanoneet, että metsässä vaani vaara. Pihalla piileksi paha, joka sieppaisi Adalmiinan kauneuden, rikkauden ja viisauden yhdessä hetkessä. Kun kauneus ja viisaus ja rikkaus hallitsivat elämää, tuntui tärkeältä olla neljän seinän sisällä. Mutta mitä enemmän Adalmiina kasvoi, sitä enemmän kruunu kiristyi ja hän uppoutui pakenemaan tuhansiin kirjoihin, joita hän omisti. Siellä hän seikkaili sankarina, seikkailijana, rikollisena eikä mielessä ollut rikkaus, kauneus eikä viisaus vaan rohkeus, myötätunto ja rakkaus. Sankarin kauneus loisti sisältäpäin. Ja viisitoistavuotispäivänään Adalmiina suunnitteli tulevaisuuttaan.

Heinäsirkat sirisivät heinikossa, kun Adalmiina asteli kuunvalon heijastaman lammikon äärelle. Peilikuvasta katsoi takaisin tyttö, jolla oli kaikki, paitsi sielu sisällään, tarkoitus elämälleen, rakkautta sydämessään. Tärisevin käsin Adalmiina tarttui kruunuunsa, jossa kimalteli maailman kaunein helmi ja riuhtoi sen irti.

Jokin sai lammikon pinnan värähtelemään ja kun Adalmiina laski kruununsa alas ruohikkoon ja katsoi uudelleen, lammikosta tuijotti takaisin pelkistynyt, pehmeä, leikkisän ilkikurisesti virnuileva tyttö. Adalmiina virnisti takaisin ja hengitti syvään. Tunne valtasi hänet päästä varpaisiin, suuret kyyneleet pulpahtivat silmiin ja vyöryivät pulleina kasvoja pitkin. Vapaus.

Adalmiina kätki kruunun hellästi maan alle, peitti sen kostealla mullalla, pitkillä heinillä. Hän kätki linnan vanhat muistot sydämeensä, lukitsi ne suurella, vanhalla avaimella ja viskasi mahdollisuuden palata takaisin linnaan syvälle lammikon pohjaan. Hän ei enää ikinä olisi tyhjä.

Auringon hennot säteet alkoivat puhjeta taivaanrannassa. Adalmiina sitoi ennen niin kultaiset hiuksensa ja lähti metsän polkua pitkin kuivaten silmiään, ääneen nauraen. Nuori neito, joka oli keräämässä sieniä lähistöllä, kuuli hilpeän naurun ja nousi seisomaan katsomaan Adalmiinaa. Miten soma tyttö, miten ihana nauru hänellä olikaan!

“Hei! Miten ihana aamu!”

“Todellakin! Minne matka, kun noin iloisesti sinne menet?”

”En tiedä, en lainkaan.”

Neito puhkesi naurunremakkaan. “Mitäs hemmettiä sitten metsässä harhailet?” Sitten hän ojensi kätensä ja esittäytyi: “Olen Helmi, voin opastaa sinut pois tääl –”

“Ei missään nimessä!” Adalmiina huudahti. “Haluaisin jäädä tänne. Ikuisiksi ajoiksi. Täällä on niin kaunista!” Adalmiina ojensi kätensä, jonka kynnenaluset olivat mullan mustaamat, kämmenet lian tahrimat. “Olen Ada – Aada.”

“Eikö sinulla tosiaankaan ole paikkaa, jonne mennä, Aada?”

“Olen mieluummin liikkeessä, mieluummin matkalla. En pidä juurtumisesta.” Adalmiina, Aada, lainasi lempikirjojensa sankareita.

Helmi vaikutti epäuskoiselta, mutta tytön syvät hymykuopat ja ruskeat pilkehtivät silmät sulattivat roudan sydämestä, ja Helmi vastasi hymyyn. “Minulla on kotona tee keittymässä ja tuoretta leipää. Liittyisitkö seuraani aamiaiselle?”

Ruskeiden silmien pilke muuttui loisteeksi, ja Aada lähti iloisesti rupatellen Helmin matkaan.

Aamiainen venyi päiväksi, kahdeksi, kolmeksi. Aada tykästyi Helmin vuohiin. Päivät pitkittyivät viikoiksi, jolloin Adalmiina tykästyi Helmin kauniisiin silmiin, kovaan nauruun ja iloiseen persoonan. Viikot pitkittyivät kuukauksiksi, jolloin Aada huomasi rakastuneensa Helmiin syvästi ja ehdoitta. Kuukaudet pitkittyivät vuosiksi, ja Aada eli huumaantuneena tavallisesta, vapaasta elämästään. Kuningasperhe menetti toivon tyttärensä löytämisestä, kun kruunu löytyi haudattuna metsään eikä tytärtä kuulunut kotiin.

Ja prinsessa Adalmiina, Aada, eli kaunista elämää rakastettunsa Helmin kanssa elämänsä loppuun asti, kunnes kuolinvuoteellaan, vanhana ja rypistyneenä, hän kuiskasi suurimman salaisuutensa vaimonsa korvaan viimeisellä hengenvedollaan.

Surun murtamana Helmi palasi palatsiin särkyvä ruumis käsivarsillaan. Kruunu sopi hänen harmaille hiuksilleenkin, vaikka siitä oli niin kauan, kun hän oli sitä viimeksi käyttänyt. Vanhat, rusinoituneet posket silottuivat, kultakutrit kasvoivat takaisin. Helmi odotti, että pehmeät punaiset huulet avautuisivat ja alkaisivat sirkuttaa ihanaa ääntään.

Mutta Adalmiina pysyi kuolleena, pysyi onnellisena, pysyi vanhana ja rumana tietäen, että oli elänyt maailman ihanimman seikkailun. Niin kuin hyvä kirjakin, sen oli aika päättyä, ja kohta hänen oma helmensä, Adalmiinan Helmi, liittyisi seuraan.

Ja niin eli prinsessa Adalmiina, ei rikkaana, ei kauniina, ei viisaana vaan rohkeana, myötätuntoisena –

ja rakastaen.