Aleksi Wilenius

Kiertämässä, kirjoittamassa …

 

Hej, Zacharias,

Innoittamanasi lähdin kiertämään Suomenmaata. Ajattelin kirjoittaa sinulle kirjeitä reissusta, jossa mietiskelen ja kirjoittelen. Sukellan menneisyyteen ja pohdin tätä päivää. Millainen oli sinun Suomesi vuonna 1875? Entä minun isänmaani 2018?

Terv. Aleksi

 

 

Mökillä Saimaalla 15.6.2018

Lähdin näin ensimmäisenä mökille. Kuka sitä nyt ei omassa rauhassaan tahtoisi olla? Kirjoittelin täältä ensimmäisen kirjeen.

Edellinen vuosi oli suuri merkkipaalu Suomen ja sen kansan historiassa. Itsenäinen Suomi täytti sata vuotta! Vuoden aikana – ja jo sitä ennenkin – käytiin useita keskusteluja siitä, mitä on suomalaisuus ja millainen Suomi maana on. Näitä teemoja on pohdittu koko maamme historian ajan. Yksi tunnetuimmista teoksista on sinun, Sakari, Maamme-kirjasi.

Viimeaikoina vellonut keskusteli sai minutkin ajattelemaan näitä kysymyksiä. Mitä historiassamme on tapahtunut? Millainen minä olen? Millaisia me olemme? Mitä on suomalaisuus?

Maamme-kirjassa kuvaat juuri erilaisia suomalaisia: on kansan valopuoli karjalainen, rujo hämäläinen sekä varakas savolainen. Mielestäni teos porautuu aikakautesi elämään rohkeasti, osoittelematta ketään; ja useammat seikat pätevät yhä nykymaailmassakin. Ei siis ollut turhaa, että kirjaasi käytettiin oppikirjana vuosien ajan – monen nykynuorenkin olisi mainiota tutustua opukseen. Ehkäpä siinä tarttuisi mukaan oppia kielestä ja kirjallisuudesta, mutta ennen kaikkea tarinoiden kautta elämästä, historiasta, Suomesta ja suomalaisista. Meidän maastamme, meidän kansastamme. Pitää tuntea historia, että voi rakentaa uutta. Ja sitä meidän tulee tehdä: rakentaa uutta tässä muuttuvassa maailmassa.

Mitä ylipäänsä on suomalaisuus? Et niinkään kiinnittänyt siihen teoksessasi huomiota, toit vain esille erilaisia suomalaisia. Miten määrittelemme ”meidän kansamme”? Mistä tunnistamme ”suomalaisuuden”? Suomalaisuus on kulttuuriperimää, ei sitä, että olemme syntyneet tänne. Kulttuuri koulii meistä suomalaisen. Jokainen ripe, jonka imemme kansalaisista ja yhteiskunnastamme, luo meistä suomalaisia, vahvistaa identiteettiämme. Näin ollen esimerkiksi maahanmuuttajat voivat kokea itsensä aivan yhtälailla suomalaisiksi.

Suomalaisuus on sitä, että koemme olevamme suomalaisia, että koemme maamme omaksemme, että olemme yhtä kansaa. Suomalaisen tunnistaa sisusta, vetäytyneisyydestä ja hiljaisuuden kaipuusta, vaikka nuo seikat kliseisiä ovatkin. Tällaisia me olemme, emme mitään itsellemme mahda. Ja siltä osin historia – sekä teoksesi kestävyys – on vahvasti läsnä, vaikka ajat muuttuvat ja globalisaatio muuttaa maailmaa, maatamme.

Jokainen kokee suomalaisen identiteettinsä eri tavalla: joku kokee isänmaallisuuden hyvinkin tärkeäksi, toista ei kiinnosta asua ”jossain vitun Suomessa”. Mutta jokainen meistä on sisimmässään suomalainen; se meihin on iskostettu, siitä emme eroon pääse. Eikä meidän pitäisikään. On hienoa olla suomalainen, omanlainen!

 

 

Maarianhaminassa 19.6.2018

Suuntasin laivalla Maarianhaminaan. On täällä kyllä kaunista. Toinen kirje alempana.

Näen kuvan: Kaksi miehen ikään päässyttä kaupan kassalla; kaljaa on saatava, ei olutta, vaan kaljaa. Kaksi suomalaista miestä. Luovat katseen toisiinsa, tiukan tuijotuksen, rujon suomalaisen, kuin mittaisivat toisiaan. Toinen päästää suupielestään sananparren: ”Eats the man like we say in Finland.” ”Yeah”, toinen murjaisee. Tiet erkanevat, vaikka on miehillä niin yhteistä: juomat, kieli, kulttuuri, kansa. Kieli.

Millaista olisikaan Suomessa, omassa kotimaassamme, ilman kaunista kieltämme? Tai virallisia kieliämme, onhan niitä kaksi – kuinka kiehtovaa! Ja tämän lisäksi noin 150 puhutaan. On hienoa, että meillä on kaksi virallista kieltä. Se rikkaus avartaa elämäämme, kulttuuria ja ennen kaikkea kieltä. Kielihän on yksi kulttuurin kivijaloista. Kielin on osa arkeamme: käytämme sitä joka ikinen päivä, ja kirjallisuus on isossa osassa ympäröimäämme maailmaa.

Tiedän sinunkin arvottaneen kielen hyvin korkealle, olihan sinun elämäntyösi juuri kielen tuottaminen ja kielen aseman ajaminen. Se on minunkin unelmani. Annoit itsesi suomen kielelle, annoit itsesi osaksi meitä. Uskoit vahvasti, että suomi nousee maamme kieleksi, vaikka itse olitkin ruotsinkielinen. Teit töitä sen eteen: kirjoitit, opetit, esitit mielipiteitä. Jaksoit uskoa ja toimia. Nyt voimme nähdä, kuinka olit oikeassa, kuinka tiesit jo vuosia sitten, että suomen kieli ottaa paikkansa maamme kielenä. Uskon sinun vaikuttaneen juuri tähän tilaan, jossa olemme nyt. Suomi on maamme puhutuin kieli.

Vakaan suomen kielen asema on horjumassa. Globaalistuminen vaikuttaa kieleen – on välttämätöntä kyetä puhumaan kieltä, jota suurin osa ihmisistä tässä maailmassa osaa. Tällä hetkellä se on englanti, ehkä tulevaisuudessa jokin toinen. Uskon sinun tahtoneen, että suomen kieli säilyisi, pysyisi läsnä tässä meidän arjessa; niin, että arvostaisimme sitä ja olisimme ylpeitä siitä. Mielestäni on tärkeää vaalia omaa kieltämme, vaikka kansalliset rajat liukenisivatkin. Se on sitä, erilaisuuden arvostamista, josta nykypäivänä ei turhaan jakseta touhottaa. Meitä kaikkia ei saa valaa samaan muottiin.

Kuinka kaunista olisi kohdata siellä kaupan kassalla toisen miehen kanssa ja puhua omaa kieltämme omassa kodissamme. Ymmärtäisimme fraasit, kielikuvat ja vitsit kulttuurin nojaten. Ymmärtäisimme toisiamme niin kuin veli ymmärtää veljeänsä. Ilman omaa kieltämme emme olisi enää oma itsemme, emme olisi mitään, olisimme vain vivahteeton kloonien joukko. Se ei ollut sinun toiveesi, eikä minunkaan. Arvostakaamme kieltämme.

 

 

 

Turussa 21.6.2018

Saavuin takaisin Turkuun ja suuntasin kirkkoon. Kirjoitin sinulle runon.

Jumala on kaikkialla läsnäoleva.’

Herranpelko muuttunut,

kääntynyt ivaksi.

On täällä, meilläkin

Isä,

Allah,

Jahve.

Kaikille oma.

Ennen vain

Isä, poika ja risti.

Silmä valvoi korkealta.

Nyt mies miehen kanssa,

yhdessä:

kirkossa naimisiin.

 

 

 

 

Runoja kirjoittamassa Tampereella. 13.7.2018

Tehtaan piippu hiilellä piirtänyt taivaan

jo satoja vuosia:

mikään ei muutu,

ei mikään.

Hihnan päässä kello käy

taaksepäin.

Tauko.

Työläisen lounas kuin

surukellojen kaiku –

kaikilla ei sitäkään.

Toisaalla miehet

tupakkitakeissaan.

Niin sinun aikanasi;

niin yhä.

Parempaan olemme matkalla,

enää kaksi kaitaa metriä.

Siellä nuokumme

kaikki

samassa luokassa.

 

Kotona 14.7.2018

Palasin hetkeksi kotiin. Kuinka oikein voikaan nykyään nuo älypuhelimet hallita koko elämäämme?

Aava pelto ja punainen lato.

Metsänlaidan kampa

harjaa pilvipehkoa.

Mutta mitä hän tekee?

Hukkaa hetken;

on vain puhelin

ja mies

ja aivojen rappeuma

– mielen ja luonnon kadotus.

Henkäilemme dystopiaa.

 

 

Kuusamossa 28.8.2018

Lensin Kuusamoon! Tämä on kyllä paikka, jossa jokaisen tulisi käydä. Niin mahtavaa luontoa! Sinun sanoinesi: ”Järvi järven vieressä, lehtoisia saaria ja niemiä, virtoja, tasankoja ja kukkuloita.”

Usein sanotaan: ”Ihmiset muuttuvat.” Tämä pitää paikkaansa, mutta voisimme ajatella myös laajemmin tätä lausahdusta. Muuttuvatko sukupolvet? Muokkaako maailma uudenlaisia ihmisiä? Kyllä. Mutta on jotakin, joka pysyy paikoillaan – vankilassa. Luonto. Metsät, kalliot, järvet. Penkereet, kivet ja purot…

Luonto kulkee ihmisen kanssa käsikädessä; ihminen on osa ekosysteemiä, maisema ihmistä. Sukupolvelta toiselle yhteiselo jatkuu. Vaikka maailmassa tapahtuisi käänteitä, vaikka ihmiset muuttuisivat, luonto pysyy. Luonto on jumalamme: se on aina läsnä, pitää hellästi kämmenellään. Se antaa meille anteeksi, se ei koskaan hylkää.

Ilmastonmuutos uhkaa: luonto on vähitellen sanomassa sopimustaan irti. Luonto ei kestä nykyihmisen elämäntapaa, jossa ympäristöstä ei välitetä, jossa on vain ihminen – minä, jossa kulutuskeskeinen elämäntapaa ottaa entistä enemmän otetta niin yksilöistä kuin yhteiskunnistakin. Miksi hylkäisimme oman jumalamme? Miksi hylkäisimme äiti Maan, paikan, jossa elämme? Kuinka voimme toimia, ettei niin kävisi?

On toimittava kuten aikaisemmat sukupolvet (ovathan hekin olleet erilaisia verrattuna edeltäjiinsä): jätettävä luonto tulevaisuutta varten tilaan, jossa voi elää nauttien ympäristöstään. Ihmisen muuttuminen ei saa tarkoittaa luonnon muuttumista. Luonto on tässä – ennen, nyt, aina.

”Hänen lapsensa saavat hänen jälkeensä köyhän, hävitetyn maan.”

Salaisessa miettimispaikassani 30.10.2018

Palasin kotiin Kuusamosta, mutta oli pakko tulla uudestaan luonnon äärelle, joten menin salaiseen miettimispaikkaani. Sieltä syntyi viimeinen kirje sinulle.

Elämän virta kuljettaa. Välillä tulee eteen koski, välillä kiviä, mutta matka jatkuu. Eteenpäin. Sinne käyvät myös Suomi ja suomalaiset. Meidän on vain jatkettavaa matkaamme, unohtamatta historiaa: niitä kuohuja, joissa maamme on esimerkiksi sisällissotineen ollut. Meidän täytyy vain luottaa siihen, että on tyyntä, että matka jatkuu sulavasti.

Jokainen kuuluu tuohon virtaan, Suomen omaan, jollakin tapaa. Yhdessä rakennamme maamme, oman elämämme. Ja mikä olisikaan hienompaa kuin kulkea tuo matka yhdessä?

Maailma muuttuu – ja on paljon muuttunutkin ilmastonmuutoksineen ja teknologisin vallankumouksineen 1800-luvulta 2018-luvulle. Luulen sinun tahtoneen, että jatkamme elämäämme tavoitellen täydellistä yhteiskuntaa, jossa kulttuuri kukoistaa, kaikilla on hyvä olla ja jossa naiset sekä miehet ovat tasa-arvoisia. Kaikki lepää nyt uuden sukupolven käsissä. Sinäkin Sakke, jätit jäljen meihin, annoit meille kirjojesi ja toimiesi kautta ohjeita elämään. Nyt meidän tulee tehdä samoin.

Elämme aivan samalla maapallolla, kuin sinäkin; muutoksen kourissa häilyvällä, mutta samalla. Ajat ovat vain muuttuneet, kuten ne tulevat jatkossakin muuttumaan. Toivon, että joku muukin sinun lisäksesi saisi nämä kirjeet luettavakseen vaikkapa juuri parin sadan vuoden päästä nähdäkseen, millainen maamme ja maailmamme oli vuonna 2018, kun nämä kirjoitin.

Vaikka maailma muuttuisi, vaikka mitä tulisi eteen, vaikka mitä kävisi, eteenpäin käy Suomi, Suomen kansa.