Jemina Tuunanen

Kultainen juoksija

Olipa kerran Kauneuden maan kuningas ja kuningatar. Eräänä kauniina kesäpäivänä heille syntyi tytär, prinsessa Adalmiina. Kuninkaallisilla oli tapana hankkia kaikille uusille perheen pienokaisille kummit. Kummeiksi saatiin Punetar ja Sinetär, Kauneuden maan haltijattaret.

    Punetar antoi nuorelle prinsessalle Kauneuden maan kirkkaimman helmen. Punetar tiedotti:

–Tämä kaunis helmi tekee sen omistajasta aivan yhtä kauniin. Kunhan Adalmiina säilyttää helmen, hän saa kaikki maailman rikkaudet, kauneudet ja viisaudet. Mutta jos sen kadottaa, omistaja menettää maailman kauneimman helmen ja kaikki rikkaudet, kauneudet ja viisaudet sen mukana. Nämä hän saa takaisin vasta, kun helmi on taas löydetty.

     Tuli Sinettären vuoro antaa lahja:

–Punettaren lahja saattaa tuntua maailman tärkeimmältä, mutta minun lahjani on sitäkin arvokkaampi. Lahjani on hyvä ja nöyrä sydän. Tämän sydämen Adalmiina saa, jos hän kadottaa helmensä.

      Haltijattarien lähdettyä kuningas ja kuningatar nauroivat:

–Mikä ihmeen nöyrä sydän? Kuka sellaisesta välittäisi? Tärkeintä on, että Adalmiina ei koskaan kadota helmeään.

     Ja siitä paikasta alettiin heti teettämään Adalmiinalle kruunua, johon istutettiin tämä kullanarvoinen helmi. Kruunu ei koskaan kävisi hänelle pieneksi. Adalmiina ei koskaan ottanut kruunua pois, ja hoviväki myös varmisti tämän. Hänen ympärillään pyöri koko ajan vähintään yksi vartija, joka varmisti, että helmi ei katoaisi.

      Adalmiinasta tuli lupausten mukaan kaunis, rikas ja viisas. Hänellä oli upeat, pitkät, kultaiset kutrit ja kasvot kuin enkelin. Tämä kuitenkin nousi hänen päähänsä hyvin nopeasti, ja hänestä tuli myös suunnattoman itserakas. Hänen oli pakko olla Kauneuden maan kaunein, rikkain ja viisain. Jos sinne saapui joku häntä kauniimpi, rikkaampi tai viisaampi, Adalmiina halusi, että heidät joko karkotettaisiin – tai pahempaa.

     Nuori prinsessa ei ollut koskaan poistunut linnan alueelta, mutta kuudentenatoista syntymäpäivänään hän päätti lähteä lähipuutarhaan. Hän ei kertonut kenellekään, sillä hän halusi mennä yksin, ilman vartijoita seuraamassa jokaista askeltaan.

      Puutarha oli pieni, mutta paljon rauhallisempi kuin linnan oma puutarha. Sitä ei ollut hoidettu pitkään aikaan, ja suurin osa kasveista oli kuollut, mutta Adalmiina piti siitä, sillä hän oli puutarhan kaunein olento. Hän tanssahteli lammen luo ja alkoi laulamaan. Hän ei ollut koskaan osannut laulaa, mutta hänelle oli kerrottu aina, että hänen laulunsa oli maan ihaninta.

      Siinä lammen äärellä lauleskellessaan hän tuijotti omaa peilikuvaansa, joka heijastui lumpeiden välistä. Hän meni lähemmäs ja lähemmäs – kunnes molskahti veteen. Litimärkänä hän nousi vedestä ja tajusi, että kruunu ei ollut enää hänen päässään. Paniikissa hän nousi vedestä ja istui lammen äärelle odottamaan, että vesi tyyntyisi ja hän näkisi taas peilikuvansa.

      Hetken kuluttua, kun Adalmiinan takkuiset hiukset olivat jo vähän ehtineet kuivua, hän näki taas peilikuvansa. Adalmiina kauhistui näkemästään ja juoksi pois lähimetsään. Hänen kauniit kultaiset hiuksensa olivat muuttuneet ruskean harmahtaviksi. Hänen täydelliset kasvonpiirteensä olivat muuttuneet kokonaan, ja vaatteetkin olivat vaihtuneet räätälöidyistä vaatteista vanhoihin räsyihin.

     Juostessaan Adalmiina huomasi olevansa erittäin nopea. Hän jatkoi juoksemista kilometrien päähän. Hänestä tuntui, ettei hän koskaan väsyisi. Hän kuitenkin pysähtyi, kun näki savuvanan tulevan puiden välistä. Siellä oli pieni, vaatimaton mökki.

     Adalmiina koputti oveen kolme kertaa. Ovelle tuli vastaan erittäin vanha nainen. Adalmiina astui sisään ja kertoi naiselle olevansa koditon, vaikka muistinkin olevansa prinsessa, mutta hän ei tahtonut palata linnaan. Maailmassa tuntui olevan mieluisampia asioita.

      Adalmiina asui vanhuksen kanssa metsän keskellä. Sillä välin, kun Adalmiina ei ollut tekemässä kotitöitä, hän oli juoksemassa. Juokseminen oli vapauttavaa. Hän ei koskaan ollut tiennyt, että olisi niin hyvä siinä. Adalmiina ei ollut aiemmin juossut paljoa. Vain pari kertaa, kun vartijat eivät olleet katsoneet, sillä linnassa ei juoksua siedetty. Juostessaan hän sai idean perustaa urheilujoukkue. Hän halusi kilpailla ja näyttää kaikille, kuinka ei tarvitse olla kaunis, rikas tai viisas, jotta pärjäisi. Kaukaisella maalla oli jo urheilujoukkue, mutta se oli tarkoitettu vain miehille. Keitä hän saisi omaan joukkueeseensa? Ainoa, joka siinä lähistöllä asui, oli vanhus, joka ei varmastikaan pystyisi juoksemaan. Juuri ja juuri pystyi kävelemään itse.

      Pähkäilyn jälkeen Adalmiina päätti hakea miesten urheilujoukkueeseen. Sillä eivät muut naiset urheilla halunneet. Urheilu oli tarkoitettu vain ja ainoastaan miehille, mikä oli Adalmiinan mielestä typerää, sillä naistenkin olisi pitänyt saada urheilla.

– Kyllä he minut sinne varmasti ottavat, Adalmiina totesi vanhukselle.

– Älä sitten odota liikoja, sillä sehän on miesten joukkue, vanhus sanoi Adalmiinalle tärisevällä äänellä.

      Adalmiina lähti matkaan, ja pian hän olikin jo urheilukentällä, jolla joukkue harjoitteli. Hän käveli ryhdikkäästi joukkueen luo. Hän tökkäisi valmentajaa olkapäähän ja yskäisi, jotta saisi tämän huomion.

– Niin? valmentaja sanoi vähän vihaisen kuuloisena.

– Haluaisin joukkueeseen, Adalmiina sanoi.

– Oliko tuo vitsi? Kai sinä tajuat, että tämä on miesten joukkue. Sinähän olet tyttö!

– Tiedän, mutta… Adalmiina aloitti, mutta valmentaja keskeytti hänet:

– Ei mitään muttia. Vain miehet ovat tervetulleita minun joukkueeseeni!

     Adalmiina lähti itku kurkussa. Hän oli raivoissaan. Hän juoksi ja juoksi. Pian hän tajusi, että oli mennyt jo mökin ohi, mutta se ei häntä haitannut. Hän jatkoi juoksemistaan. Adalmiinasta tuntui, kuin hän juoksisi maailman toiselle puolelle ja takaisin.

       Kun hän oli pari päivää juossut, hän pysähtyi hetkeksi. Hengittäminen oli raskasta, mutta se tuntui hyvältä. Adalmiina ei tiennyt, missä oli, eikä häntä oikein kiinnostanutkaan.

Ainoa huolen aihe oli vanhus, joka oli ihan yksin. Se ei kuitenkaan pitkään vaivannut Adalmiinaa, vaan hän jatkoi juoksemistaan. Päivän ja toisenkin hän juoksi. Lopulta oli pakko syödä jotain, jottei pyörtyisi.

       Silloin Adalmiina näki pramean linnan vihreän kummun päällä. Hän käveli sinne, sillä jalat ei enää pystyneet juoksemaan. Adalmiina koputti oveen kolme kertaa. Ovelle tuli vastaan vartija, joka päästi hänet sisään. Tämä ihmetytti Adalmiinaa, sillä Kauneuden maan linnaan ei olisi koskaan päästetty ketään noin vaan sisään. Hänet toivotettiin tervetulleeksi ja hänelle annettiin ruokaa ja juomaa. Kun hoviväki oli tulossa hakemaan hänen astioitaan, hän kysyi, missä maassa he olivat. Hoviväki kertoi heidän olevan Hyvän sydämen maassa. Se selittikin kohteliaisuuden ja vieraanvaraisuuden.

        Illalla hänelle annettiin linnasta viimeinen huone. Se oli pieni, mutta Adalmiina oli silti erittäin kiitollinen. Hyvä sydän onkin paljon parempi kuin kauneus, rikkaus ja viisaus, hän tuumi. Tämän hän kyllä oli jo tiennytkin, mutta ei yhtä varmasti.

        Seuraavana päivänä Adalmiina lähti heti aamusta juoksemaan. Hän juoksi urheilukentän ohi. Hän pysähtyi katsomaan, kuinka miehet juoksivat spurtteja kentän lävitse. Hän halusi epätoivoisesti mukaan. Adalmiina keräsi rohkeutensa ja meni puhumaan joukkueen valmentajalle.

– Hei, Adalmiina sanoi heiveröisellä äänellä.

– Hei, valmentaja vastasi.

– Olisiko mitenkään mahdollista päästä mukaan joukkueeseen?

– No, tämä on kyllä vai miehille tarkoitettu, mutta voin tehdä poikkeuksen, jos olet tarpeeksi hyvä, valmentaja selitti.

         Adalmiina näytti heille, mihin pystyi, ja hänet päästettiin joukkueeseen. Kaikki siellä olivat hyvin nopeita juoksijoita, mutta Adalmiina oli kaikkia nopeampi. He harjoittelivat päivittäin, ja pian olivatkin ensimmäiset kisat edessä.

       Kisoihin osallistuivat kolmen eri maan joukkueet, Hyvän sydämen maa, Ilon maa ja Kauneuden maa. Katsomossa oli kaikkien näiden maiden kuninkaat ja kuningattaret. Myös Adalmiinan vanhemmat olivat seuraamassa kilpailuja. Adalmiina toivoi, että häntä ei tunnistettaisi, sillä hän halusi pysyä Hyvän sydämen maan joukkueessa. Hän halusi myös voittaa ja näyttää, että ei tarvitse olla kaunis, rikas tai viisas, että pärjäisi. Kisa oli tarkoitettu vain miehille, joten Adalmiina oli ainoa nainen kisaamassa.

        Juoksukisa alkoi, ja Adalmiina oli kaikista nopein. Hän saapui maaliin ensimmäisenä ja sai kaulaansa kultaisen mitalin, johon oli istutettu helmi. Adalmiina muuttui taas kauniiksi, rikkaaksi ja viisaaksi. Yleisö haukkoi henkeään, ja Kauneuden maan kuningas ja kuningatar syöksyivät halaamaan Adalmiinaa:

– Olimme huolissamme! Olemme etsineet sinua kaiken tämän ajan. Missä olet ollut?

        Adalmiina kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut. Kaikki kävi nyt Adalmiinan vanhempien järkeen, paitsi se, miten helmi päätyi juuri tuohon mitaliin. Sitä ei koskaan saatu selville. Ehkä se oli jotain taikaa.