Aino Kaljunen ja Tara Heinsalmi

Tulen erottamat

Joku huusi, ja kuulimme kaukaa pamahduksen. Joku otti ranteestani kiinni ja veti minut puiselle lattialle. Ulkoa kuului kauhun huutoja, ja nostin katsettani nähdäkseni, mitä tapahtuu. Parinkymmenen metrin päässä jokin leimahti tuleen. Huusin äitiäni kauhuissani, mutta Rue veti minut raivokkaasti portaikkoon. Kaaduin ja löin pääni kaiteeseen, mutta Rue jatkoi vetämistä. Ulkona kiipesimme koivuun paeten alla roihuavaa tulta. Olimme liian nuoria tajutaksemme, ettemme enää ikinä näkisi vanhempiamme.

Istuin orpokodin kivisellä lattialla ja kyyneleet vierivät pitkin poskiani.

“Ethel?” Rue kuiskasi varovasti ja katsoin häntä silmiin. Ruen hasselpähkinän väriset silmät olivat punaiset itkun jäljiltä, mutta kiilsivät silti niin kuin aina.

“Meidän on pakko päästä pois täältä”, hän sanoi hiljaa mutta päättäväisesti. Katsoin kaksostani epäuskoisena ja sanoin:

“Tiedän, mutta minne menisimme, jos ikinä pääsisimme pois?”

Rue istui hiljaa vastakkaisessa nurkassa mietteliäs ilme kasvoillaan. Olimme olleet täällä jo kuusi vuotta.

“Kotiin”, hän sanoi heiveröisesti.

Kävelimme pitkin tunkkaista käytävää, seinät kylmiä ja rosoisia. Koko paikka näytti siltä, että siellä ei olisi asuttu vuosiin, vaikka oikeasti talo kuhisi ihmisiä. Olimme matkalla kohti niin sanottua ruokasalia, kun johtaja Augusta kääntyi kannoillaan katsomaan koko jonoa. Tunnelma muuttui silmänräpäyksessä ja kaikki katsoivat maahan. Tartuin Ruen käteen. Silmäkulmastani näin, kun hän nosti nopeasti päänsä laskien sen yhtä nopeasti alas nähdessään johtajan tuiman katseen. Onneksemme hän ei katsonut meihin, vaan jonnekin jonon päähän. Hän karjahti:

“ARTHUR!”

Korkokenkien korot kopsuen Augusta käveli pojan luokse. Vähän ajan päästä poika käveli korvat punottaen jonnekin käytävän pimeyteen.

Tämän jälkeen hän ei varmasti saa ruokaa, mietin ja aloin lusikoimaan mautonta puuroa vastentahtoisesti suuhuni. Oli pakko syödä jokainen ruoan ripe, sillä hyvälläkin lykyllä ruokaa sai vain kolme kertaa päivässä, joista puuroa tarjottiin kahdesti. Päivälliseksi oli yleensä tarjolla jonkinlaista keittoa, tosin ei sitäkään hyväksi voinut kutsua. Olimme tottuneet orpokodin mauttomaan ruokaan, mutta silti muistelimme haikeasti äidin kotiruokia, vaikka tuskin muistimme edes, miltä ne maistuivat.

Rue istui vieressäni pyöritellen puuroa lusikalla, kun jonkun käsi painoi Ruen lusikan alas lähettäen puuron ilmalennolle kohti johtajattaren naamaa. Kohtaus oli kuin mistäkin elokuvasta. Yhtäkkiä en nähnyt enää mitään muuta kuin näkymän ikkunasta, kun pommit syöksyivät kohti kotitaloamme. Kuulin äidin huudon selkeästi päässäni, mutta samalla tiesin, että se oli vain muisto.

Hysteerisen itkuni seasta näin, kuinka Rueta roikutettiin hiuksista kuin räsynukkea. Rue itki, muttei kivusta. Olin varma, että hänkin oli nähnyt kotitalomme tuhoutuvan sekunneissa yhtä elävästi kuin minäkin. Lusikoin mahdollisimman huomaamattomasti puuroa mekkoni taskuihin tietäen, että Rue ei tulisi saamaan vähään aikaan ruokaa.

Istuin huoneessa pelokkaana odottaen Rueta, kun hän astui huoneeseen täristen, iso punainen kädenjälki vasemmassa poskessaan. En ollut ikinä nähnyt häntä niin hiljaisena ja pelokkaana kuin nyt. Kuiskasin kerrankin Ruelle:

“Me pärjäämme kyllä.” Samalla halasin häntä tiukasti. Rue painoi päänsä olkapäälleni ja hänen hengityksensä tasaantui. Rue istuutui hitaasti alas. Otin taskustani lautasliinan, joka oli täynnä kuivaa puuroa, ja ojensin sen Ruelle. Hän nyökkäsi ja alkoi syömään. “Ei se ollut sinun vikasi”, sanoin Ruelle ja ääni kaikui tyhjässä huoneessa. Rue ei vastannut, vaikka tiesin, että hän oli kuullut sen, vaan sen sijaan hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.

“Mutta hän satutti minua”, Rue kuiskasi melkein äänettömästi. Tiesin, että “hänellä” Rue tarkoitti Augustaa. Hiljaisuus valtasi huoneen, kun me molemmat itkimme  äänettömästi toivoen, että pääsisimme pois tästä paikasta.

Havahduin unestani, kun rätisevä ääni valtasi koko talon. Pidellen korviani nousin pystyyn. Ruekin oli jo hereillä ja istui likaisella patjallaan. Säpsähdimme molemmat, kun kuulimme Augustan karhean äänen. Ruen suu liikkui, mutten kuullut sanaakaan siitä, mitä hän yritti sanoa.

“KAIKKI 13-VUOTIAAT RUOKASALIIN. NYT!” Augusta karjui.

Hämmentyneinä me ja koko huoneellinen muita lapsia nousimme seisomaan ja lähdimme kävelemään suorassa jonossa kohti ruokasalia.

“Mitä tapahtuu?” kysyin hiljaa Ruelta.

Hän pudisti päätään ihan yhtä ymmällään kuin minäkin.

Istuimme alas puisille penkeille tuijottaen Augustaa, joka seisoi ylpeänä huoneen etuosassa. Jotain hyvin tärkeää oli meneillään. Augusta avasi suunsa ja alkoi puhua:

“Aiempina vuosina olemme yhdessä Kivitorpan orpokodin kanssa rakentaneet kaksi uutta orpokotia 13-vuotiaille ja sitä vanhemmille. Tänä vuonna aiomme jakaa tämän orpokodin 13-vuotiaat kahteen ryhmään, joista toinen ryhmä päätyy Turun orpokotiin ja toinen ryhmä Vaasaan. Tulette huomenna sekunnilleen samaan aikaan ruokasaliin. Tuliko selväksi?” Augusta odotti vastausta, ja kaikki nyökkäsivät katsomatta häntä silmiin.

En saanut unta, sillä aamun tapahtumat pyörivät päässäni. Nykäisin Rueta hihasta, ja hänen silmänsä avautuivat hitaasti.

“MiTä AsIaA?” Rue kysyi unisesti. Katsoin häntä silmiin ja kysyin häneltä pahaa aavistaen:

“Entä jos meidät lähetetään eri paikkoihin?”

“Mutta meillä on sama sukunimi”, Rue kuiskasi puolustavasti.

En sanonut mitään. Käänsin selkäni Ruelle ja suljin silmäni peläten huomista.

Aurinko valaisi osan huonetta paistaen pienestä seinäaukosta sisään. En ollut käynyt ulkona seitsemään vuoteen. Kurkistin ovenraosta käytävän päässä olevaa kaappikelloa. Kello löi tasan ja kaikki huoneiden ovet aukesivat jonon muodostuessa kohti käytävän päätä. Kohta joukko ihmisiä marssi kohti ruokasalia. Kävelimme pitkin kapeaa käytävää, kunnes saavuimme ruokasalin ovelle. Joukko ihmisiä jakautui tasaisesti pöytien ääreen istumaan. Tunsin jännityksen tilassa, kun kaikki odottivat johtajaa. Augusta saapui huoneeseen vakava ilme kasvoillaan ja pitkä lista kädessään. Augusta nousi jalustalle. Hän rykäisi kovaäänisesti ja koko sali nosti katseensa.

“Ensimmäiseksi Turkuun menevät. … Alice Lark, Karl Mason ja viimeisenä Ethel Morrison.”

Kaikki oli yhtä kaaosta. Näin Ruen tuijottavan Augustaa räpäyttämättä silmiään. Tahattomasti jäin odottamaan Augustan sanoja: “Rue Morrison”. Tuntui ikuisuudelta, kun Rue käveli luokseni kyyneleet silmissä. Tuijotimme toisiamme, kunnes Augusta alkoi taas puhumaan:

“Sitten Vantaan ryhmä.” Tiesin jo ensimmäisen nimen. Minun ei tarvinnut kuunnella. Halusin kotiin.

“Rue Morrison…”

Rue oli ollut ainoa valoni päivien pimeydessä. Nyt hänkin oli poissa, aivan kuten vanhempani. Tuntui kuin joku olisi repinyt minut kahtia ja heittänyt toisen puolen pois. Annoin katseeni kiertää ympäri huonetta. Huone oli siisti, mutta tyhjät valkoiset seinät ja lattiat saivat paikan vaikuttamaan sairaalalta. Ruoka oli parempaa ja saimme nyt käydä ulkona. Tuntui kuin olisin vanhentunut, sillä ihmiset ympärilläni olivat kaikki paljon vanhempia. Olisin antanut mitä tahansa ollakseni Ruen kanssa.

Kuukaudet kuluivat tuijotellessani ikkunasta ulos ajatellen Rueta. Sinertävä lintu laskeutui ikkunalaudalle. Masentuneena vilkaisin lintua, ja katseeni nauliintui siihen sekunnissa. Linnussa oli jotain outoa ja tuttua. Se muistutti minua jostain, mutta en saanut ajatuksesta kiinni. Avasin ikkunan ja päästin linnun sisälle. Lintu alkoi visertämään. Tunnistin laulun. Olisin voinut kuunnella sävelmää koko päivän. Muistin sanat, joita äitini oli laulanut iltaisin minulle ja Ruelle, niin kuin eilisen. Lintu lopetti ja lähti lentoon. Jäin paikalleni tuijottamaan lintua, mutta jokin sisälläni veti minua linnun perään.

Kiipesin ulos ikkunasta ja lähdin juoksemaan linnun perään. Jalkani liukastelivat sateen jäljiltä märällä maalla. Oli syksy ja puna–oranssit lehdet täyttivät maan ja tuuli puhalsi suoraan kasvoihini juostessani pitkin metsäpolkua. Maisema näytti etäisesti tutulta. Siitä huolimatta jatkoin linnun seuraamista. Maa alkoi muuttua hiilen mustaksi. Hidastin vauhtiani nähdessäni talon perustuksien pilkottavan puiden lomasta. Vain yksi puu oli jäänyt pystyyn palaneen talon ympäröimään puutarhaan. Yhtäkkiä kaikki selkeni.

Lintu oli ollut kuollut äitini, joka oli johdattanut minut vanhalle koivulle, joka kasvoi kotimme edessä. Tosin kotia ei enää ollut, vain koivu seisoi jykevänä palaneen terassin edessä. Tuijotin hetken puuta. Koivun oksien seasta tunnistin hasselpähkinän väriset silmät. Ampaisin juoksuun ja oksat raapaisivat naamaani. Puun toisella puolella odotti kaksoseni ihan yhtä hämillään ja onnellisena kuin minäkin. Koko asia tuntui unelta. Ruen yläpuolella isäni lenteli ympyrässä visertäen iloisesti. Vedin Ruen tiukkaan syleilyyn, kun itkimme ilosta. Olimme vihdoin kotona.