Sofia Kiviniemi

Varpunen jouluaamuna

Ei se tunnu kahdeltasadalta vuodelta.

Se tuntuu edeltävältä hetkeltä. Kun valkeaa ja viiltävän viileää lattiaa pitkin astelivat pienet jalat. Niin pienet, pienet kuin nukella. Varpaista nousi ylöspäin hymyilevä ruskeatukkainen lapsi. Niin suloinen, niin omanlaisensa. Maailma ei ollut näyttänyt vielä hänelle lyöntinsä voimakkuutta. Ei ollut huolta huomisesta, vain tästä hetkestä. Poika katseli vain pieniä ohuita varpaitaan, jotka olivat hänen käytössään. Tuuli ei saanut varpaita mukaansa. Pieni mandoliinikokoinen poika käveli reippaasti askeltensa varassa. Kaatui. Hän ei kaatunut kävelemisen pelkoon vaan kömpelyyteen.

Äiti lieden kupeessa. Hengitti sisäänsä porkkanakeiton tuoksuja. Kesäkuun järvikaislat mielessä. Toivoi itsensä aallokon armoille aurinkoiselle rannalle. Nyt oli kuitenkin syksy ja kuu oli syönyt auringon. Ei sitä ainakaan näkynyt. Porkkanakeitto oli jo kolmas tällä viikolla. Se ei silti haitannut. Äiti halusi kesään, ja syömällä vaikka sitä porkkanakeittoa sen löytäisi nopeammin. Hänen silmäpussinsa olivat väriltään samaa kuin tumma taivas, vaikka eivät olleet siitä värittyneet. Pieni, suloinen poika sai äidin silmänaluset violetiksi maaliksi, jota ei pyyhkeellä pois pyyhitty. Siihen tarvittiin paljon unta ja tähtipölyä. Mutta nyt kävely tuntuu vaikeammalta, vaikka oli hän jo kävelemään oppinut ja varpaat muistuttivat enempi porkkanoita kuin posliininuken jalkoja.

Sisko pehmeän maton sylissä. Katseli lehtistä. Sanat olivat vain kirjaimia. Lauseet myös. Pelkkää tuntematonta kirjainta toisen perään. Kuvia pystyi tutkimaan isoin ruskein silmin. Ruskein kuin karhulla. Karhun turkin pehmeä matto kutitteli veljeä isomman siskon varpaita. Eivät ne varpaat vielä olleet porkkanoita, mutta olivat ne kuitenkin jonkin kokoisia. Varpaat olivat kuitenkin tylsiä ja hyödyttömiä, kun edessä oli lehtinen. Aiemmin edessä oli ollut kirkas näyttö, joka kertoi eri äänillä ja väreillä hyvistä tavoista. Mieleen jäivät kuitenkin nimet, jotka olivat täynnä d- ja b-kirjaimia. Kasvattivat ehkä mielen sopukoita suuremmiksi ja vastaanottavammiksi. Sisko selaili lehtisen kuvia. Oli hymyileviä lapsia. Toisella komea lampaanvalkoinen hammasrivi suussa, toisella muutama yksittäinen hammas eri paikassa. Kuin jääkiekkoilijalla.

Ulkona ei näkynyt mitään. Korkean ja ylevän kuusen erotti tähtitaivaasta muttei koiranulkoiluttajaa kuolleesta. Parvekkeen ovi oli auki ja kuului tuulen kuiskauksia. Mitä se sitten kuiskailikaan. Huomisen säitä tai maailmanloppua. Ei ollut kärsivällisiä korvia läsnä. Yksi korva kuunteli askelia, toinen porkkanakeiton lätinää ja kolmas lehtisen kääntymistä sivulta toiselle.

Pitkät kutrit äidin olkapäillä eivät olleet raskainta kannettavaa. Porkkanakeitto porisi rauhallisen tyynenä. Se näytti kehottavan lepoon. Oranssi tuoksu tunkeutui sieraimista ja onteloista aivoihin ja lamautti täysin. Sohva tuntui siirtyneen lähemmäs niin, että muutama askel. Ja äiti oli horjauttanut itsensä pehmeään ja lämpöä polttavaan lepoon. Hän tunsi jokaista soluaan myöten ansainneensa sen. Eläintarha ei pysy pystyssä ilman yötä. Äiti tarvitsi oman yönsä. Se täytyi pitää, vaikka kuudelta illalla.

Siskon lehtinen oli vaihtunut nukkaiseen nalleen. Nallella ei kuitenkaan ollut nukkaa, kun sen kuvittelee kruunupäiseksi nallekuvernööriksi. Sisko mutisi nallen sanoja itselleen ja keskusteli. Nalle puhui enemmän kuin äiti. Nappisilmäinen olento ei ehkä kasvattanut luonnetta mutta se oli suurta seuraa. Suloinen kuin pikkuveli. Pikkuveli, joka loi askeleensa kohti kiinnostavan näköistä parveketta.

”Äiti! Äiti! Äiti!” huusi sisko kauhistuneella korkealla äänellä.
”Mitä, mikä on hätänä?” äiti mumisi harmaan viltin alta.
”Missä Rafael on?”
”Rafael? Rafael! Missä Rafael on?”

Makuuhuoneet olivat vain keskenään. Huonekalut eivät piilotelleet mitään eivätkä ketään. Parvekkeelta näkyi kuitenkin pieni lumienkeli. Hyvin pieni lumienkeli. Niin pieni, että kyyneleet olivat oikeutettuja. Veljestä oli tullut lumienkeli.

Siitä oli kymmenen vuotta. Oli ollut kynttilöitä ja kukkasia. Kyyneliä ja naurahduksia. Lumet olivat sulaneet ja kukat kasvaneen, sittemmin kuolleet ja peittyneet lumella. Nyt lumi kimalteli jouluaamussa. Laakson kukat oli peitetty, eikä kukaan muistanut minkään terälehden väriä. Järven aalto oli jäätä nyt. Siitä saattoi kettu juosta talvipakkasta kiittäen.

Varpunen ei voinut kuitenkaan ihmeemmin kiitoksia lähettää. Se istui jalavan oksalla ja etsi valkean peiton keskeltä ruokaa. Syksy oli vienyt kesäheinät ja talvi tuonut jääpuikot. Ei niillä kuitenkaan pitkälle lennetty. Kellertävän kerrostalon porttikäytävän edessä seisoi kuitenkin tyttö. Hymyili herttaisesti posket lumipyryn hankkimassa punassa. Piteli kädessään siemeniä ja viittoi varpusta luokseen. Varpunen kuulee, kun hyvä sydän laulaa. Nyt lauloi kovin hyvä sydän. Täyttä kultaa.

Lensi tytön kämmenelle varpunen. Söi siemenet ja kitti niin nöyränä, kuin osasi. Herttaisesti hymyili tyttö vielä. Ei etsinyt palkintoa, kun vain hyvää halusi pienistä pienimmälle varpuselle. Kyllähän hän muisti, miltä pienet nukenvarpaat näyttivät lattialla. Kuvat olivat tarkat, mutta välissä oli liikaa vuosia.

Varpunen päätti kertoa tytölle, mistä tiesi tämän. Lauloi ensin taivaasta. Sieltä oli lentänyt tähän kylmään maahan. Ei ollut syntynyt lumesta ja tuhkasta. Oli syntynyt rakkaudesta. Varpu oli pieni veli. Se pieni lumienkeli korkean kerrostalon alapuolella lumikasassa. Tyttö tunnisti äänen. Ei osannut itkeä. Osasi vain hymyillä vielä herttaisemmin. Varpu hymyili takaisin ja lauloi vielä kultaisen kiitoksensa. Lensi sitten pois, takaisin taivaisiin.

Ei ehkä kahtasataa vuotta, ehkä ei koskaan. Varpu oli syntynyt lumienkelistä ja lauloi sisarelleen tänään ja huomenna. Aina tänään ja huomenna. Pieni veli sai siemenet ja pääsi lentämään takaisin taivaisiin.