Laura Finska

Varpuset jotka lensivät

Tänään on neljästoista päivä tammikuuta ja äiti on leiponut kakun. Leipoo vieläkin – aikuiselle miehelle, vaikka Uudenkaarlepyyn ajoista on kulunut vuosia. Tänne saakka äiti on tullut, matkustanut Helsinkiin asti juhlavalmisteluiden takia, sillä Fredrikan pitää saada keskittyä, hän on sulkeutunut yläkertaan kirjoittamaan. Äidin esiliinassa on jauhoja ja vesilänttejä, hänen hartiansa kohoavat vatkauksen rytmissä, istun keittiössä ja odotan. Vispilän liike on äidissä, hänen ihonsa alla, vatsassa johon kulho nojaa. Saan kaapia kermavaahdon kulhon reunoilta, iltapäivä loikkii keväisellä hangella ja olen pirun onnellien, että ympärilläni on ihmisiä, jotka välittävät. Äiti on viipaloinut mansikoita ja banaananeja siivuiksi puiselle leikkuulaudalle, sinitiainen pyrähtää lentoon ja hyppelehtii räystäältä tosielle. Äiti kallistaa juomalasia; kostuttaa kakkupohjaa appelssiinimehulla, se tummuu kuin kaurakeksit mökkilaiturilla, kun vene viskoo pisaroita perässään. Kuinka ylpeä hän onkaan, hänen poskensa punoittavat ja nenänpielet kiiltävät. Hän on kiirehtinyt kaupasta kotiin, muovikassit ovat painaneet, mutta hänen askeleensa ovat jatkaneet kulkuaan, ensin kulmauksesta vasemmalle ja sitten raitiovaunujen ohi Kruununhakaan. Sellainen äiti on, jatkuvasti liikkeessä. Äidin kädet hosuvat kuin sudenkorennon siivet, niin että joulutähtikin on vähällä keikahtaa kumoon lattialle multaiseksi keoksi, kun hän nostaa vitriinistä kristallinvärisen kakkutarjottimen, jonka pinnalla on kohokuvioisia apiloita.

Kahvi tippuu. Johan istuu olohuoneessa ja lukee Helsingin Sanomia, hän yskäisee aina sivua kääntäessään, mutta äänet hukkuvat television paukkeeseen: Vain Elämää-sarjan viidestoista kausi, artistit itkevät ja menevät hippaa Hirvensalmen kartanon pihasssa, joku nostaa kalsarit lipputangon salkoon. Niin helvetin hauskoja he kuvittelevat olevansa. Selaan puhelintani: Instagramissa on Fredrikan julkaisemia kuvia Walter Magnusista, pojalla on isänsä hiukset, hän on muotoillu paperitolloista taideteoksia eteiskäytävään. Heitän heille sydämen ja työnnän puhelimen taskuuni, sillä ovikello soi. Äiti pyyhkii kätensä esiliinaan ja vilkaisee lautasiin, pöytä on kattamatta enkä osaa muuta kuin istua aloillani ja antaa mieleni vaeltaa. Snellman on luvannut tulla käymään lauantaiseuralaisten kanssa ja pian puheensorina täyttää talon, halaamme toisiamme ja Snellman tarjoaa minulle sikarin suuren päivän kunniaksi. Piilotan sen selkäni taakse. Fredrika laskeutuu portaita, harvat asiat menevät kirjoittamisen edelle, ojentaa pahvisen kakkulaatikon, otan kiinni laatikon ympärille kiedotuista naruista, Runebergin torttuja – kaupungin parhaita. Niitä me syömme ja keskustelemme, Johan on laskostanut lehden tuolille, se roikkuu käsinojan yli kuin takan edessä makoilevan kissan kieli. Hän on hyvällä tuulella, ja antaa suukon vaimonsa ohimolle, jonka alla ajatukset risteilevät. Kukaan ei tohdi kysyä kuinka tekeminen edistyy, sillä silloin Fredrika muuttuu vaivaantuneeksi, hänen puheensa taukoaa eikä vaivaantunutta kirjailijaa kestä kukaan. Niinpä kilistelemme laseja ja puhumme kovista pakkasöistä ja siitä uudesta Mercedeksestä, joka jämähti pihaan, vaikka sen piti olla loistokunnossa, helvetin autokauppiaat, kunnes äiti työntää kakkulapion sanojemme väliin. Leikkaan ensimmäisen palan, olenhan vasta valmistunut maisteri, mansikat varisevat kakkupaperille, noukin ne lautaselleni ja Fredrika hymyilee, me kaikki hymyilemme.

Silloin en osaa arvata, että vuotta myöhemmin minusta tulee Helsingfors Tidningarin päätoimittaja, että lehti on kaikkea muuta kuin valtavirtaa ja juuri siksi siitä tulee niin suosittu. Johan nimittää ilmiötä fidget spinneriksi, sillä kaikki tarvittava on hyppysissäni, kirjoitan seuraavat kolumnini varmoin ottein ja tapahtuu niin kuin on ennustettu: mies soutaa keskellä järveä, iskee airot veteen ja laineet ulottuvat rantaan asti. Niihin aikoihin minun on vaikea hillitä itseäni, tuhlaan kaikki rahani ja käyttäydyn holtittomasti, annan numeroni ventovieraalle naiselle, jonka luokse hiippailen illan hämärtyessä – miten loistavia ominaisuuksia taiteilijalle! Kun palaan hänen luotaan, takkini haisee kissanhiekalta ja ammoniakilta, sillä naisella on viiisi norjalaista metsäkissaa, heitän vaatteni pyykkikoriin ja päätän alkaa kirjailijaksi, tuosta noin! En tiedä mistä tarina kertoo, mutta jahtaan kirjaimia kuin salametsästäjä norsunluuta, ja Fredrika koputtaa oveen ja kantaa ruokaa tietokoneeni viereen, mutta se ehtii jäähtyä ja jälkeenpäin minua hävettää: kuinka kehtaan olla syömättä kaikinpuolin kelvollista ruokaa… Mutta niin vain tapahtuu. Unohdan nälän ja kaduilla kiirehtivät ihmiset, Stockmannin tuulikopin hälinän, edestakaisin seilaavat askeleet, raitiovaunujen kiskot ja kaapelit, joissa sähkö paukkuu. Söisit nyt, sinähän olet pelkkää luuta ja nahkaa, mutta minulla ei ole aikomustakaan lopettaa, sormeni tanssivat näppäimistöllä ja velvollisuudet kaikkoavat mielestäni, olen muualla jo, päästäni nousee savua tai siltä minusta tuntuu, kun kellahdan aamuyöllä sänkyyni. Vaikka suljen silmäni, uni ei tule. Olen lähettänyt Välskärin jatkokertomuksen ensimmäisen osan toimitukseen. Saa nähdä mitä ne sanovat.

Sinä keväänä tapahtuu. Kuinka lohdullista onkaan päättää elävänsä eri tavalla kuin kaikki muut. Ikkunani on suoraan kadulle; joka aaamu työmiehet levittävät asvalttia soran päälle, ja viimeistään seitsemältä katupora iskeytyy maahan, silloin tunnen olevani helvetin onnekas, raavin selkääni ja sytytän tupakan, sen pää hehkuu ja punaisia kipinöitä lentää lattialautojen väleihin, ja tiedän ettei minun tarvitse koskaan pukeutua keltaisiin huomioliiveihin, riittää että kirjoitan niistä ja siitä kuinka ihmiset pyörittävät kaupunkia ympärilläni. Muutan pois Runebergien luota, olen itsepäinen ja kapinallinen. Jotkut sanovat minua maaniseksi, sillä kirjoitan paljon ja nukun vähän. Tarjoan tuntemattomille baarin kalleinta viskiä ja hoipertelen Kaisaniemen puistossa keskellä yötä, kunnes saan lisää typeriä ajatuksia ja soitan hädissäni Miki Liukkoselle, sillä en suostu olemaan yksin. Maailma tuntuu vieraalta ja kaoottiselta. Tunnistan Mikin kaukaa, pyöreät aurinkolasit ja villit tatuoinnit käsivarsissa kuin todisteeksi kaikille muille hänen ”rohkeudestaan”, ja olen helpottunut, että hän saapuu niin pian ja lysähtää tuoliin. Mikin hengitys haisee kahvilta ja baananilta, sillä sillä tavoin hän pitää itsensä koossa, kun päivät venyvät eikä aikaa ole. Terassi paisuu ihmisistä kuin joku puhaltaisi koko ajan lisää saippuakuplia, ennen pitkää kaikki poksahtaa. Mikin argumentit ovat bumerangeja, hän heittelee niitä ympäriinsä, raapii korvaansa ja hykertää, niin että ikenet näkyvät, kun nostamme samppanjalaseja kohti kattoa, jossa tulevaisuus välkehtii. Loppuillasta Laura Lindstedt liittyy seuraamme, keskustelemme siitä kuinka tänäkin vuonna palkinnot menivät väärille henkilöille, kuinka epäreilua kaikki on. Laura venyttää merlotinpunaisen korkokenkänsä verhoamaa jalkaterää ja kietoutuu tiukemmin vilttiin kuin yrittäisi suojella itseään raa’alta totuudelta, tarkoitus oli pitää hauskaa, eikö?

Tilaan taksin, Miki ja Laura tyhjentävät lasinsa ja kiirehtivät perääni, kompuroimme ulos baarista ja kylmä viima puhaltaa roskia kadulle. Olemme humalassa ja hyttyset purevat polvitaipeisiin, kun auringon punaiset nuolet värjäävät kaupungin. Vittu, saatana! Miki kompastuu betoniporsaaseen ja menettää malttinsa, puree hammastaan ja konkkaa paikoillaan isovarvastaan pidellen, hänen romaaninsa on juuri ilmestynyt eikä riehakkuuteemme kiinnitetä erityistä huomiota. Kännykkäni piippaa, viestin lähettäjä: Suomen Kulttuurirahasto. Arvoisa Zachris Topelius, teille on myönnetty kolmivuotinen apuraha taiteellista työskentelyä vaten. Tuijotan eteeni, voi veljet, voitteko kuviella! Lyön käsiä yhteen kuin soittaisin tamburiinia. Kukapa olisi uskonut että lehdestä tulee niin suosittu! Laura hyppää kaulaani, pyöritän häntä ilmassa: kyyhkyset säikähtävät ja lennähtävät kauemmaksi, laskeutuvat sitten ohikulkijoiden jalkoihin ja kipittävät hädissään eteenpäin vilkkaalla kaudulla. Miki onnittelee vaisusti, muistuttaa että taksin mittari raksuttaa, että kaduilla on pölyä ja oksennusta. Istumme taksissa alle minuutin, seuraavan korttelin kulmaukseen asti. Ponnistelemme piilottaaksemme naurumme kämmeniin, taitaa parisataa metriä taittua mukavasti siellä Audin takapenkillä, kuljettaja ojentaa maksupäätteen ja hänen pitkä, öljyinen nenänsä kiiltää.

Miki jää ulos tupakalle, kun ryntäämme tiskille kiskomaan shotteja, basson ääni kietoutuu nilkkojen ympärille kuin levä, heilutamme päitämme emmekä halua ajatella miltä se kaikki näyttää, sillä meidät on vallannut jokin alkukantainen riemu, joka pakottaa meidät jatkamaan. Miki ilmestyy luoksemme ja voin melkein kuulla hänen ajatuksensa, ne ovat verhotangoissa roikkuvia koukkuja, hän ei kuitenkaan sano mitään vaan nielaisee kaikki aikeensa. Aamun sarastaessa koikkelehdin kohti kotia, metrossa haisee Linnanmäen vuoristoradalta ja pääni on yhtä lailla sekaisin, kun makaan eteisen lattialla ja kankea valo kömpii sisään erkkeri-ikkunasta, osuu paperiin ja kynään. On kirjoitettava ylös tämä kaikki. Alaston kehoni ahtaassa yksiössä. Olen varma, että runoni ovat parempia, kuin mitä kukaan on koskaan kirjoittanut.

Eräänä iltana poistun asunnosta keksen töiden, kulmakuppilat aukeavat edessäni jotenkin tympeänä, olen kyllästynyt jatkuvaan ryyppäämiseen, mutta jalkani eivät piittaa mielipiteistäni, ja naurulokit raakkuvat, tonkivat maahan viskottuja hampurilaisten puolikkaita. Bulevardilla viipottaessani törmään naiseen, joka kulkee varmoin harppauksin – väistelee vesilammikkoja vilkaisematta niitä, lyöttäydyn hänen seuraansa ja alamme jutella, aluksi niitä näitä, säästä ja sellaisesta, mutta mitä useampia ihmisiä ohitamme ja mitä pidemmäksi kävelymme venyy, sitä henkilökohtaisemmaksi keskustelumme syvenee. Avaudun hänelle ahdistuksestani, siitä miten ikävää on istua kotona ja tuijottaa eteensä, kun kirjoittaminen ei suju, ja hänen iiriksensä laajenevat ja ehdin jo ajatella hänen juoksevan karkuun… Hullu kirjailija! Niin ihmisillä on tapana reagoida. Mutta Emilie pysähtyy, se on varmasti rankkaa, sitten hän tarjoaa minulle tupakkaa, vedämme henkoset ja jatkamme kulkuamme asematunneliin, vaisu tuulenvire leikittelee varpaissa.

Emilie nojaa selkäänsä spraymaalauksiin ja mietin pitäisikö minun suudella häntä, mutta sen sijaan jähmetyn paikoilleni ja nypin olemattomia koirankarvoja housunlahkeistani (vaikka minulla tai ystävilläni ei ole lemmikkieläimiä). Sitten Emilie ottaa askeleen lähemmäksi, painaa nihkeän hengityksensä korvaani, koetan pysyä rauhallisena, ja mietin vuoristossa meditoivia munkkeja, mutta suuni kuivuu ja rintakehääni vihlaisee kuin joku painaisi ihoani harpin metallisella kärjellä, muutama pyöräilijä ajaa ohitse, ja edessäni kehnosti piirrettyjä sukupuolielimiä ja maailman pauke, mutta mitä siitä tai mistään, kun Emilie lukitsee minut reisiensä väliin kuin säriseviin lyhtypylväisiin johdettaisiin sähköä.

Suutelemme haparoiden, sillä tavoin kuin uutta ihmistä suudellaan, kun tunnustellaan tilannetta ja mietitään voinko tehdä näin tai näin. Emilie on meistä rohkempi ja painautuu äkisti jalkoväliäni vasten kuin sangollinen vettä. Italehti repisi tästä monta otsikkoa… Pakottaudumme irti toisistamme ja kämmeniä polttaa kuin olisi painanut ne kiinni auringon paahtamaan asfalttiin, jatkamme matkaamme ja Emilien lantio keikkuu edessäni, ylitämme Pitkäsillan ja mummoja, jotka keräävät pusikoihin unohtuneita siideritölkkejä. Asunnolla hän kikattaa kuin lapsi, jolle huolet ovat yhtä abstrakteja kuin seinällä roikkuva Mirón taulu, tai pikemminkin se on halpa kopio, mutta kuitenkin. Herään siihen, että Emilie on poissa. Hän on hiippaillut rappukäytävään ja siitä alas kadulle, yhdeksi muiden joukkoon, kirsikaksi cocktailiin. Hän olisi voinut sanoa jotakin. Ihme touhua, lähteä noin vain sanomatta mitään… Ei edes lappua yöpöydällä tai jääkaapin ovessa!

Epäilyksistäni huolimatta Emilie vastaa, hänen äänensä on käheä eikä hän ole lainkaan pahoillaan, hän on itsenäinen nainen eikä aio jatkossakaan selitellä menojaan, pureskelen pettymystäni kuin palaa kartonkia, se hajoaa kitalakeen ja vettyy. Emilie muistuttaa yöllisistä suunnitelmistamme, ensin junalla Tampereelle ja sieltä Kangasalan harjulle maisemia ihailemaan, niin me teemme, mutta sitä ennen vaihdamme muutaman sanan. Punaviiinin katku keimailee kieleni alla ja rohkaisee jatkamaan. Kerron kuinka eräs puutarhuri ennusti minusta kuuluisaa miestä ja kirjailijaa, ja kuinka se kaikki on käymässä toteteen, jos olisin syntynyt kolme tuntia myöhemmin minusta olisi puutarhurin mukaan tullut juoppo, niin hän oli äidilleni sanonut sinä tuulisena iltapäivänä ja viittonut kädellään taivaalle, tähtikuviot sen määräsivät. Emilie nauraa, sinulle oli vähällä käydä hullusti.

Rautatieaseman ovet avautuvat, Emilien kangasmekon helma nousee ilmavirtauksen mukana, joka kohoaa junavaunujen alta jalkoihin eikä minulla ole mitään käsitystä siitä, että tämä on vasta alkua, ensimmäinen sointu, kun pulut pakenevat kattojen väleihin ja maa allamme – sekin pakenee. Ihmiset kulkevat salkkuineen pitkin käytäviä ja vilkuilevat meitä, mutta emme välitä heistä emmekä mistään, olemme vapaita tekemään mitä haluamme. Suljen silmäni, mutta aurinko paistaa niiden läpi, kaikki on keltaista ja ennen kuin huomaammekaan olemme perillä: nostan pyörän laiturille ja polkaisen, Emilie notkuu tarakalla ja pitää kiinni huterasta selästäni. Niin me jätämme taaksemme kaikki nuo typerät kysymykset, uteliaan supinan kuin pään yli lentävät nuolet, ja hölmöt toimittajat, jotka raportoivat roskalehdille ravintolavaunussa tilatuista viinilasillisista.

Emilie nousee kalliota pitkin ylös, hänen kenkänsä luistavat ja sireenit tuoksuvat kuin joku työntäisi hammastikkuja nenään. Jätän pyörän kallelleen hiekkatielle ja suuntaan hänen peräänsä, sora rahisee ja muurahaiset kiiruhtavat metsätähtien alle, mäntyjen raskaat latvat kuin piirtoheittimen varjot, niin kauas kuin silmä siintää, näen järviä lahtineen, niin minä myöhemmin kirjoitan, kun mietin typeriä lupauksiamme, jotka rikomme kuin kananmunat lasinreunaan, mutta en tiedä sitä vielä silloin, sillä minulla on muuta ajateltavaa: Emilien hikinen keho, joka taipuu kuin jousi – laiturilta veteen.

Vuodet kuluvat emmekä malta pysyä erossa toisistamme, kuuntelemme jazzia keskellä yötä ja riitelemme niin että kaakelit halkeilevat, kirjoitan siitä kaikesta: kuinka tarpeeksi kauan huudettuamme ojennamme kätemme ja tarraamme toisiimme kuin nälkäiset leijonat. Eräänä iltana karkaan läheiseen kuppilaan selvittämään ajatuksia, sillä kirjoittaminen ei suju, olen istunut tuntikausia seinään tuijottaen, sellaisesta tulee hulluksi! Emilie soittaa perääni, hänellä on tärkeää asiaa, ja kun myöhemmin palaan, hän seisoo eteisessä ja hänen silmänsä kiiltävät, potkaisen kengät pois jalasta ja lasken käteni hänen hartioilleen, siinä me seisomme ja katselemme toisiamme kuin jotain olisi tapahtumassa. Emilie laskee katseensa maahan, etsii lattialta oikeita sanoja ja repii kynsinauhojaan, kelmua ajatustensa ympäriltä, kunnes kuusitiainen keikauttaa pyrstöään ja auringonkukansiemeniä varisee lintulaudalta kohmeiseen hankeen. Sitten hän nostaa päätään ja kaikki pysähtyy.

Aurinko lainehtii sisään huoneeseen ja Emilien maha pyöristyy, seuraavat kuukaudet hän on jatkuvasti pahalla tuulella ja valittaa selkäkipujaan, hengitän synnytysvalmennuksessa sisään ja ulos, kunnes kadut muuttuvat sohjoisiksi ja Emilie hitaaksi. Hän ahmii suolakurkkuja suoraan lasipurkista ja itkee, kun porkkanat ovat nahistuneet vihanneslokeroon. Niin viikot venyvät, muuttuvat toistensa kaltaisiksi. Käsikirjoitukseni ensimmäinen versio on valmis; silkaa paskaa, mutta kelpaa takan sytykkeeksi, jään katselemaan kuinka liekit nakertavat paperin kulmaa. Tuhkanvalkealle matolle lentää oranssi kipinä, ja silloin Emilie huutaa, äänellä joka on vieras ja tulee kaukaa, juoksen portaat alas ja olen vähällä lentää nenälleni – niin kiire minulla on, Emilie nojaa ovenkarmiin jalat harallaan ja lapsivesi valuu sääriä pitkin lattialle. Tee jotain! Syöksyn ulos ovesta, työnnän avaimet virtalukkoon ja Emilie seisoo kuistilla käsi mahallaan kuin panssari, ja hänen äänensä viiltää maiseman auki, kuin sormenpää painettaisiin raastinrautaa vasten. Kiinnitän turvavyön ja isken kaasun pohjaan. Kaarramme pois pihasta, kaikesta tutusta ja turvallisesta.

Aina Sofia Topelius. Pappi heittää vettä tytön paljaalle päälaelle. Sukulaiset kaivavat nenäliinojaan ja ristiäismekon nauhat kiemurtelevat Emilien käsivarrella kuin serpenttiinit. Kun kakkukahvit on juotu, Emilie laskee Ainan pinnasänkyyn, jonka väleihin katulamppujen oranssit sormet työntyvät. Illalla kirjoitan ensimmäiset satuni ja unohdan hetkeksi Venäjän laivastossa taistelevat serkkuni: laukaukset, jotka soivat sotilaiden korvissa, kun englantilaiset pommittavat rannikkoamme. Aina rääkyy, polkee ilmaa pulleilla jaloillaan, ja hänen varpaansa ovat nupullaan kuin arat orkideat keittiön kulmauksessa. Niin vuodet kuluvat, ja lapset nousevat Emilien käsivarsilta jaloilleen: Aina, Michael, Toini, Eva, Rafael ja Rosa. Leninkien kangas vaihtuu, mutta muuten näkymä on sama: Emilie istuu pihakeinussa riippukoivun alla ja lapset piiloutuvat kanervikkoon, saavat naarmuja polviinsa, ja Emilie siristää silmiään, varjostaa kädellään hehkuvaa aurinkoa, kallistaa sitten päätään ja hymyilee, tiedän mistä kirjoitat.

Kun sota on ohi, pakkaan laukkuni ja lähden kymmeneksi viikoksi ulkomaille, Saksan ja Belgian kautta Pariisiin ja sieltä Berliiniin, josta minun on tarkoitus jatkaa Kööpenhaminaan; satama-alueelle, jossa haisee kala ja H.C. Adersen, paksut laineet pientä merenneitoa vasten, kuinka värikkäitä talot ovatkaan kuin karamellien käärepapereita, satua nekin. Mutta ennen tuota kaikkea Emilie vilkuttaa portilta perääni, käynnistän moottorin ja lapset havahtuvat hurinaan, pakokaasua nousee tielle, kun he viskaavat ämpärit ja lapiot nurmikolle ja juoksevat paljain jaloin perääni, aina valtatielle asti, kunnes haihtuvat osaksi pelloilta kohoavaa usvaa.

Kun palaan takaisin, tuumma aalto iskeytyy rantakallioon, Rafaelin pienet sormet liukuvat pois peukaloni ympäriltä. Se on viimeinen kerta, kun näen poikani hengittävän. Sisarusten kasvoilta paistaa epäusko, he pudistavat pieniä pellavaisia päitään ja purevat huulistaan alkukevään kuivattamaa nahkaa ja ilmapallot poksahtelevat heidän ympäriltään yksi kerrallaan, ja silloin he ymmärtävät, että tänä vuonna syntymäpäiväkakun kynttilät jäävät puhaltamatta. Emilie valahtaa lattialle. En tiedä mitä tehdä. En näe enkä kuule, kävelen vain ja jossain sisälläni kasvaa pelko siitä, että tämä on kaikki on totta, mutta vielä edessäni on sumun peittämää peltoa. Aina rientää perääni, ulos ovesta ja metsään, nielen havunneulasia ja saappaani uppoavat multaan, isä odota. Aina jää jälkeeni, en välitä siitä enkä mistään, on päästävä pois. Minne tahansa. Painan käteni kallion pintaa vasten, ja tunnen Rafaelin kylmän posken, hän on maisema edessäni, hiljainen ja kalpea. Varpunen liitää vastakkaiselle rannalle. Jään tuijottamaan eteeni. Isken itseäni nyrkillä vatsaan, että tunto palaisi.

Kuvat jotka toistuvat mielessäni loputtomana nauhana: siitä saakka kun Michael lasketaan syvälle maan uumeniin, hänen jäykät kätensä pienessä puuarkussa, jonka päälle sisarukset ovat poimineet liljoja, kastekynttilä tärisee Emilien kädessä. Ja niihin aikoihin joudumme pukeutumaan mustaan jatkuvasti, Emilien revenneet sukkahousut kuin perhe-albumin valokuvat, valkoista silppua leijailee lattialle, kun Emilie pakenee toiseen huoneeseen, ja ikkunat helähtävät. Kerään palat talteen ja päätän liimata ne yhteen myöhemmin, mutta sitä ennen poltan liikaa tupakkaa ja kättelen sukulaisia kirkon edessä tervaa kurkussani. Emilie katoaa tummien aurinkolasien taakse ja peittää suunsa neilikan valkoiseen nenäliinaan, kun kokoonnumme haudan äärelle, ja kellot soivat ja siinä me taas seisomme, kolmatta kertaa, kun varpunen lentää Rosan arkun yli, ja siinä varpusessa on jotain tuttua, siiveniskut urkujen kuminaa vasten.

Hautajaisten jälkeen Emilie alkaa vaihtaa kadun puolta lastenvaunut nähdessän ja psykiatri määrää hänelle rauhoittavia. Piilotan ne lapsilta kylpyhuoneen peilikaappiin, mutta iltaisin näen Emilien kurottavan ylimmälle hyllylle. Yritän parhaani mukaan pitää häntä silmällä, mutta minulla on töitä paiskittavana, viimeistelen lastenkirjaani ja kuvotus kirvelee keuhkoissa kuin kirves, sillä minun pitäisi olla vaimoni tukena eikä leikkiä taiteilijaa. Emilie nukkuu pitkälle iltapäivään, ja kun hän viimeinen raottaa silmiään, Aina laskee tarjottimen makuuhuoneen yöpöydälle: kauraleipää ja kesäkeittoa, mutta Emilie pudistaa päätään ja kääntää selkänsä, jonka läpi luut törröttävät kuin epämiellyttävät lauseet. Ensimmäinen satukirjani ilmestyy WSOY:n kustantamana. Eräänä ihan tavallisena aamuna Helsingin Sanomista soitetaan. Kriitikot ylistävät lahjakkuuttani ja minua pyörryttää, niin että on pakko ottaa tukea seinästä, sillä en ole osannut odottaa mitään sellaista. Sitten Emilie nousee ylös, vetää verhot ikkunoiden edestä. Satusetä, sellainen sinä olet.

Tilaamme konjakit teatterin aulasta, talo tarjoaa, nyökkäämme kiitokseksi, ja Emilie jättää takkinsa narikkaan. Näyttelijät kehuvat käsikirjoitusta nerokkaaksi. Suunnistamme kohti permantoa ja jäämme istumaan ohjaajan viereen. Esirippu rävähtää auki, puristan tuolin käsinojia ja nielaisen. Emilie tarttuu käteeni rohkaisevasti. Näytelmä kertoo nuoruusvuosistani, ensimmäisistä askeleista Kuddnäsin tilalla, isästä ja äidistä, lapsuudenkodistani, jonka ympärillä kasvaa korkeaa viljaa ja jonka lammikoissa sammakot loikkivat. Henkilöt nousevat käsikirjoituksestani keskelle Kansallisteatterin Suurta näyttämöä, sahanpurun seasta pöllähtää tätejä ja setiä, ja kirkkomaalari-isoisä, joka kiipeää tikapuille ja puristaa huulensa kapeaksi, tehden siveltimellään liioiteltuja vetoja ilmaan. Ja hetkeksi unohdan missä olen, seuraan tapahtumien kulkua kuin sattumalta teatterin eteen pysähtynyt jalkankulkia, jolla ei ole hajuakaan siitä, mitä on luvassa, tapahtumat vain vyöryvät hänen eteensä, niin että on pakko katsoa. Isäni rakastuu varakkaan kauppiaan tyttäreen ja alkaa kerätä kansanrunoutta, kieltämättä yllättävää piirilääkärille – niin kuin sekin, että kauempaa kuuluu räätinää kuin vanhasta radiosta: vanhempani lähettävät minut Ouluun opiskelemaan, leveä murre tarttuu minuun kuin painomuste sormenpäihin. Sitten kaikki sumenee, kuin huutaisi veden alla, mutta rannalta katsottuna olisi tyyntä, pelkkää hiekkaa ja tomua, ihmisten tasaista liikehdintää aaltojen äärellä. Olen kolmetoistavuotias, kun saan tietää, että isäni on kuollut. Yksi puhelu, ja sali pimenee. En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan, näyttelijät laulavat kuorossa ja toivon, etten olisi koskaan kirjoittanut mitään niin typerää, mutta yleisö on riemuissaan. Näyttelijät kumartavat ja aploodit raikuvat. Sitten kaikki nousevat seisomaan.