Reetta Uusitalo

Vattumato

Siinä istuivat he kaikki:
Liisi, Emmi, Lauri ja Marikki.
Sen pöydän ympärillä kauhea
kalabaliikki.  

Vadelmien putsaamisessa oli heillä
paljon työtä.
Pientä Liisiäkäkin väsytti hirveästi
sen myötä.
Kovaa hommaa se oli.
Ihan tosi. 

Piti erotella roskat
ja kaikenlaiset muutkin moskat.
Huonot marjat pois,
ja parhaat suuhun.
Eihän niitä malttanut säästää
mihinkään muuhun.
Kovaa hommaa se oli.
Ihan tosi. 

Mutta sitten
yhtäkkiä,
Alkoi pikku-Liisi Marikkia tökkiä.
“Hyi!”
“Mistä tuohon tuollainen ilmestyi?” 

Ja toden totta.
Siinä oli mato,
lähes yhtä suuri
kuin rotta.
Se oli paksu
ja ällöttävä.
Vattujen keskellä
vähintäänkin silmiinpistävä. 

“Tapa se!”
Lauri huusi.
“En varmasti”,
sanoi Liisi.
“Annetaan madolle elämä uusi.”
“Annetaan sen kasvaa
vielä paksummaksi.
Pidemmäksi,
isommaksi,
aivan valtavaksi.” 

Ja niin tehtiin. 

Liisi ja Emmi kiikuttivat madon ulos.
Eihän matoa voinut pitää
sisälläkään talos’. 

Mutta mikä on madolle hyvä paikka?
Olisiko vattupensaan alla,
vaikka? 

Sieltä löytyi madolle oiva koti: 

yllä punertava vattukatto,
alla vihreä ruohomatto.
Ja se tuoksu,
oi.
Se kodin tunnelman lopullisesti
loi. 

Sitten Liisi ja Emmi
lähtivät sieltä.
Ei jäänyt mato painamaan
edes pikku-Liisin mieltä. 

Tuli uusi aamu,
uusi yö,
uusi aamu,
uusi yö.
Tiedätkö mitä käy,
kun koko perhe
ahkerasti vattuja syö.
Ne loppuvat. 

Ei ollut vattuja enää
yhtään jäljellä.
Siinä oli perheellä
aihe ihmetellä.
Mitäs nyt? 

Niinpä Emmi ja Liisi lähtivät
vattuja poimimaan.
Tytöt olivat valmiina
jo aamutuimaan.
Vattumetsälle lähdettiin
korit keinuen,
hiukset heiluen. 

Mutta ei löytynyt vattuja.
Vain mustikoita,
metsämansikoita,
jopa karhunvatukoita. 

Mutta ei vattuja. 

Vähän kauemmas piti mennä.
Ja vielä vähän.
Ja vielä.
Ja vielä. 

Vihdoin edessä avautui
valtava vattumeri.
Pensaat notkuivat
valtavia marjoja,
Noita tummanpunaisia,
makeita herkkuja.
Nam! 

Liisi poimi, Emmi poimi.
Liisi söi, Emmi söi.
Liisi poimi, Emmi söi.
Liisi söi, Emmi poimi. 

Korit täyttyivät
valtavaa tahtia.
Ei marjojen tulosta
näkynyt loppua.
Pensaat olivat edelleen täynnä,
vaikka poimisi
mitä tahansa vauhtia.
Aika oli kuitenkin kotiin päin
jo lähteä. 

Vaan minne päin se olikaan?
Oli se tieto päässyt Liisiltä ja Emmiltä
unohtumaan. 

Oliko se tuonne?
Vai tuonne?
Vai kenties tuonne? 

Harhailivat tytöt kotiinpäin
(kai) hetken.
Pian totesivat hekin
turhaksi tämän retken. 

Eteenpäin he kiiruhtivat,
jotta kotiin ennen hämärää
ehtivät. 

Ei itku ollut kaukana.
Toivoivat vaan olevansa
kohta kotona. 

Vaan eivät olleet.
Sitten tuli pimeä. 

Liisi valitti:
“Nälkä on kamala.”
Emmi yhtyi:
“Miksei meillä ole
voileipiä mukana?”
Ja kuin
taikaiskusta,
Liisi tunsi jotain
helmassaan. 

Suuri ja herkullinen voileipä.

“Mistä tämä ilmestyi?”
“En tiedä.”
“Uskaltaakohan tätä
edes syödä?” 

“Minä syön ainakin.”
“Niin minäkin.” 

“Mutta voi, kunpa leivän kanssa saisin
lasin maitoa.”
Ja kappas, oli Emmin kädessä
lasi, jossa oli
maitoa.
Eikä se ollut unta, vaan elämää
ihan aitoa. 

He söivät,
Ja joivat,
Ja onnessa piehtaroivat.  

“Voi kunpa pääsisin nukkumaan
sänkyyn pehmeään.”
Toivoi Emmi istuen
kovalla kivellään.  

Ykskaks
muuttui kivi pehmeäksi
sammalvuoteeksi.
Silloin totesivat Emmi ja Liisi
tapahtumat ihmeeksi.  

Heräsivät tytöt aamuun
uuteen.
Siihen metsäilman ihanaan
raikkauteen.
Eivät voineet uskoa koko yönsä
metsässä nukkuneen.
Ja Liisi sanoi:
“Nyt minä uskon taikuteen.” 

Kuului ääni:
“Saitteko hyvin unta?
Tässä olen minä
ja hallitsemani valtakunta.” 

Mutta kuka sen sanoi? 

“Olen kuningas
vattujen,
Noiden
punaisten aarteiden.
Mutta jotten minä tulisi
liian ylpeäksi,
täytyy minun välillä
muuttua vattumadoksi.
Sadan vuoden välein,
ja onneksi
vain päiväksi. 

Mutta silloin voi minut
lintu syödä,
tai pikkupoika minua
ihan huvikseen lyödä. 

Eilen oli taas
se päivä kohdalla,
Ja elämän lähtö
harvinaisen lähellä.
Mutta onneksi te
satuitte kohdalle.
Ilman teitä olisin joutunut hautaan
maan alle. 

Ja terveiset vaan Laurille.
Kun hänet näen,
en kyllä hyvällä katso.
Hänet syön
ja häntä lyön.
Teen suuren työn,
jotta kosto olisi suloinen. 

“Voi älkää, herra Vattumato.”
“Noh, katsotaan sitten.” 

Matka kotiinpäin
kävi mukavasti.
Nopeasti
ja joutuisasti.
Kotona odotti riemukas
vastaanotto. 

Koko yö oli
valvottu,
etsitty,
pelätty,
mietitty,
Tyttöjen kotiin palaamista
kovasti toivottu. 

Ja kotona odotti heille
kaksi rannerengasta.
Liisille ja Emmille.
Ja pöydällä vattuja
monta korillista. 

Niitä riitti koko talvelle. 

Ja siitä asti vattumadon tarinaa
muistellaan,
Riennetään kiireesti
hänen herkkujansa poimimaan. 

 

Tule sinäkin mukaan!